Islantilaisesta tyttökoripallojoukkueesta tai ehkä sittenkin enemmän joukkueen valmentajasta kertova elokuva ”Tytöt – pidetään pallo”, herättää minussa todella ristiriitaisia ajatuksia. Tyttöjen ja poikien tasa-arvoiset mahdollisuudet toteuttaa itseään ja löytää oma kasvun ja kehittymisen potentiaali on perusarvo, jonka eteen pitää tehdä töitä uupumatta ja mahdollisuuksien puuttumiseen on tartuttava sitkeästi.
Totta kai olen samaa mieltä, että (urheilussa) menestykseen tarvitaan periksi antamattomuutta, tinkimättömyyttä, kurinalaisuutta ja puolensa pitämisen taitoja. Lajista riippumatta viimeistään huipputasolla tarvitaan aggressiivisuutta – myönteistä aggressiivisuutta ja aggression kanavoimisen taitoja. Myönteinen aggressio on kykyä ilmaista omaa halua ja se auttaa rakentamaan yhteyttä toisiin ihmisiin, olemaan selkeä ja rehellinen (Ketola-Hiltunen ja Pruuki). Aggressio sana tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa eteenpäin astumista. Aggressiivinen positiivisessa merkityksessään kuvaa ihmistä, joka uskaltaa astua näyttämön takaverhon suojista näyttämön etureunaan, lähemmäs yleisöä – uskaltaa, vaikka pelottaa ja koska uskaltaa, tuntee itsensä rohkeammaksi.
Urheilussa parhaimmillaan tunnetaan vahvasti ja siksi urheilu onkin huima mahdollisuus tunteiden tunnistamiseen, näyttämiseen ja niiden säätelyyn, esim. aggression kanavoimiseen. Tässä kohdassa olen valmentaja Brynjar Karl Sigurdssonin kanssa samalla puolella taistelussa – sikäli, kun lyhyen elokuvan luoman ihmiskuvan perusteella uskallan tulkita. Hän taistelee toimillaan sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta, hän haluaa muuttaa maailmaa. Hän haluaa, että tytöillä on samat oikeudet näyttää tunteensa – kuten aggressiot – kuin pojilla. ”Aggression kanavoimiseen vaikuttavat kasvatus ja kulttuuri. Lapsena opitut tunnetaidot näkyvät aikuisuuteen asti. Usein sukupuoli määrittelee edelleen sitä, mitä tunteita lapsi saa näyttää. Pojat eivät saa olla herkkiä, surullisia tai itkuisia. Tytöiltä kiukku, suuttumus ja aggressio puolestaan kielletään usein jo ihan pienenä. Tytöistä kasvatetaan hillittyjä” (Terhi Ketola- Hiltunen ja Heli Pruuki). Tänään Suomessa, ainakin poikien osalta ollaan vankasti liikkumassa terveeseen suuntaan. Poika ja mies saa itkeä, olla herkkä ja surullinen – ja sanoittaa tunteensa. Tyttöjenkin kasvatuksessa ja valmennuksessa suunta on eteenpäin.
Minut on kasvatettu rakastavasti ja kannustavasti ja samalla juuri edellä kuvatun perinteen mukaisesti – kiltiksi ja suuttumuksen sisälleen sulkevaksi. Olen joutunut opettelemaan tunteiden näyttämisen ja sanoittamisen taitoja ja matkalla olen edelleen. Rakkaus, arvostus ja kannustaminen ovat oman menestykseni kannalta olleet ratkaisevia, ei niinkään puutteet vihan, kiukun ja suuttumuksen ilmaisemisvapaudessa.
MUTTA NE MENETELMÄT
Uuden oppiminen, kehittyminen, rajoittavien uskomusten haastamainen ja oman potentiaalin käyttöönotto – tähän valmentamisella pyritään. Mitä taitoja oppimiseen tarvitaan? Keskittymistä, kurinalaisuutta, omien vahvuuksien ja kehitysalueiden tunnistamista, omien motivaatiotekijöiden löytämistä, myönteistä aggressiota… Se on kykyä ilmaista omaa halua, kykyä luoda yhteyttä toisiin ihmisiin, se on selkeänä ja rehellisenä olemista.
Kehittyminen huipulle – oman potentiaalin isoa käyttöönottoa
Kehittyäksemme mahdollisimman pitkälle, tarvitsemme jonkinlaisen itselle merkityksellisen vision siitä, mihin haluamme päästä. Tarvitsemme vahvan sisäisen tahdon, aikaansaamisen taitoja, harjoittelemisen lahjakkuutta, palautumiskykyä vastoinkäymisistä, palautetta sekä itseltä että muilta. Tarvitsemme itseluottamusta, keskittymisen ja priorisoinnin taitoja. Tarvitsemme kykyä ja rohkeutta sanoa ei ja kyllä oikeissa kohdissa. Minun kokemukseni mukaan kaikkia näitä taitoja opitaan ja niitä kohti valmennetaan tehokkaimmillaan muilla keinoin kuin huutamalla.
Olen eri mieltä siitä, mikä on elokuvassa välitettäväksi haluttu sanoma. Antaaksemme tasavertaiset edellytykset tytöille menestyä, opettaaksemme heille jotain, jota meille nyt aikuisille naisille ei monellekaan ole opetettu, opettaaksemme tyttöjä taistelemaan tasavertaisesti oikeuksiensa ja oppimisen mahdollisuuksiensa puolesta, opettaaksemme tyttöjä pitämään puolensa ja sanomaan ei ja kyllä oman itsensä hyväksi, opettaaksemme sitkeyttä ja vastoinkäymisistä selviytymisen taitoja – meidän ei tarvitse sanoa: ”Pilaat tunnelman” ”Sinusta ei ole mihinkään”.
Kyllä, irrotin nuo lauseet kontekstista ja ymmärrän, että valmentaja pyrki kaikin tavoin luomaan psykologisesti turvallisen kasvun ympäristön perustelemalla ja antamalla mahdollisuuden ja tilan reflektoida. Siitä huolimatta noita lauseita ei voi pyyhkiä pois ja niillä on merkityksensä. Jonkun tytön mielessä sanat saattavat jäädä elämään ilman sen hetken kontekstia. Valmentaja ei voi tietää, mitä lapsen mielen sisällä tapahtuu siinä hetkessä ja myöhemmin. Jonkun kohdalla vaikutus voi olla juuri se, mihin pyritään. Jonkun toisen kohdalla vaikutus voi olla vastakkainen. En koskaan uskaltaisi ottaa tuota jälkimmäistä mahdollisuutta harteilleni.
Minulla on ollut valmennettavana persoonaltaan hyvin erilaisia tyttöjä. On niitä, jotka kiltteydessään, joko kasvatuksen tai luontaisten taipumustensa vuoksi eivät ole osanneet yllä kuvattuja taitoja, mutta ovat oppineet. On niitä, joilla eteenpäin astumisen, myönteisen aggressiivisuuden taidot ovat jo ihan nuoresta olleet silmiinpistäviä.
AUKTORITEETTI
Valmentaja on 8-14 vuotiaille usein suurempi auktoriteetti kuin omat vanhemmat. Tätä auktoriteettiasemaa on käytettävä viisaasti. Surullisin hetki elokuvassa oli se, kun mitalien pudottamisen jälkeen lapset seurasivat (osa kovin ahdistuneen näköisinä ja itkien), mitä aikuisten välillä tapahtui. Aikuisen tehtävä on osata ennakoida ja tarvittaessa suojella lasta joutumasta tilanteeseen, jossa lapsen elämän sen hetken tärkeimmät auktoriteetit kiistelevät keskenään siitä, mitä heidän toimintansa on saanut aikaan. Tuossa hetkessä ei tapahtunut oppimista eikä se edistänyt tyttöjen tasa-arvoa.
VALMENTAMINEN
Lyhyesti vielä valmentamisen metodista. Luin jostain haastattelun, jossa elokuvan valmentaja Brynjar Karl Sigurdsson sanoo: ”Lapsia aliarvioidaan eikä heille anneta mahdollisuutta kriittiseen ajatteluun. Nykylapsia haastetaan aivan liian vähän”. Minusta hän itse aliarvioi tyttöjen kykyä omaan kriittiseen ajatteluun arvottamalla suorituksia hyviksi, huonoiksi tai surkeiksi. Tämän asian muuttaisin myös omassa valmennuksessani, jos voisin mennä ajassa taaksepäin. Olen iloinen ja onnellinen, että en ole koskaan ollut ilkeä enkä kannustanut olemaan ilkeä toiselle. Mitä muuttaisin – antaisin enemmän tilaa juuri kriittiselle ajattelulle – en pakkaisi kaikkia pelaajia samaan tekniseen muottiin, vaan kannustaisin jokaista löytämään omalle keholle ja mielelle ominaisen rentouden. En arvottaisi jokaista suoritusta hyväksi tai huonoksi, vaan antaisin urheilijan itse arvioida omaa suoritustaan ja kannustaisin rentouteen ja oppimiseen, jatkuvan arvottamisen sijaan. Haastaisin urheilijaa pohtimaan ratkaisuja oman kehittymisensä pohjaksi, haastaisin heidän omia ajatuksiaan niistä rajoittavista uskomuksista, jotka heidän mielestään estävät kehittymästä, jättäisin harjoitusohjelmaan enemmän ilmaa, jonka urheilija itse täyttää itselleen luontaisella tavalla. Minä olisin siinä rinnalla ja tukemassa ja toki ennakoiden korjaamassa, jos kokemukseni ennustaisi häiriötä kehittymisen tiellä, esim. liian vähäistä lepoa, kehittymisen kannalta liian kovaa tehoa tai liian vähän ruokaa.
Valmentaja voi olla hyvä valmentaja vain oman persoonansa kautta. Jos Brynjar Karl Sigurdssonin tyyli olisi ainoa oikea tapa edistää tasavertaisuutta ja tyttöjen myönteisen aggression kehittymistä, minusta ei koskaan olisi voinut tulla valmentajaa – ei urheiluun eikä bisnekseen. Kannustan jokaista valmentajaa ensin pohtimaan itseään, omia arvojaan ja ihmiskäsitystään ja vasta sen jälkeen poimimaan menetelmiä muilta. Valmentaa hyvin, kehitystä edistävästi ja toista kunnioittaen, voi vain itsensä kautta.
RAKENTEET
Luen Aamulehden välistä ”Ilves murisee” seuraliitettä. Siinä kerrotaan mm. Ilveksen nais- ja tyttöjalkapallon strategian päivityksestä vuosille 2022-2025. Olen nyt niin herkkänä tälle tasa-arvoasialle, että kysyn: miksi on erikseen strategia tytöille, miksi ei vaan jalkapallolle? Sen verran maltan kuitenkin, että luen juttua pidemmälle: Matti Anttonen sanoo: ”Erityisesti tyttöpuolella voimme luoda vahvempia tukirakenteita…” Ymmärrän, että poikapuolella on jo pidemmät perinteet ja vahvemmat rakenteet, tyttöpuolella sama työ on vielä kesken. Juuri rakenteet tulivat mieleeni elokuvaa pohtiessani. Tytöt olivat vihaisia, että heille ei oltu Islannin jalkapalloliitolta annettu perusteita, miksi he eivät voi osallistua poikien turnaukseen. Syystä olivatkin vihaisia ja hyvä, että kertoivat sen ääneen. Peruste on väärä, jos sitä ei anneta tai varsinkin, jos se on, että tytöille häviäminen olisi pojille haitallista. Tässä kohtaa minussa herää pelko – kenen puolesta tässä pitää olla eniten huolissaan, ehkä sittenkin poikien puolesta? Missä mennään, jos pojat eivät kunnioita tyttöjä tasavertaisina ja tytöt yhtä lailla toisinpäin?
Tulee ajatus, että Islannin koripalloliitossa voi olla rakenteellisia asioita, jotka pitäisi ensi ratkaista, jotta tasavertainen kehittymisen mahdollisuus ja maksimaalinen potentiaalin vapautuminen olisi mahdollista kaikille lajin harrastajille. Ehkä strategiakouluun Tampereelle ja luomaan rakenteita, jotka mahdollistavat tasavertaisuuden toteutumisen? Minulla on ilo ja kunnia olla nyt jo nuoren miehen ikään ehtineen pojan äiti. Koko hänen ikänsä olen ihaillut hänen tasa-arvoista ja kunnioittavaa suhtautumistaan ihmisiin – kaikkiin ihmisiin. Palaan Ilveksen seurastrategiaan. Siellä valmennuspäällikkö Anssi Ylinen kertoo ”Yhteistyötä tehdään ”me” hengessä ja yksittäiset tytöt harjoittelevat myös poikien kanssa säännöllisesti, näin tytöt pääsevät siinä samalla kovempaan testiin.” (toim. huom. Pojatkin varmasti oppivat tässä samalla). Jos minulla olisi tyttö, joka haluaisi pelata jalkapalloa, ehdottaisin hänelle tamperelaisseuraa.
REFLEKTOINTI
Olin vaikuttunut siitä, miten pelaajat reflektoivat omia tunteitaan ja ryhmän tunnelmaa. Vaikuttunut erityisesti niistä hetkistä, kun valmentaja ei ollut paikalla. Tämän taidon valmentaja selvästi oli opettanut ja luonut siihen tarvittavan tilan. ”Jos ahdistaa, anna tunteen olla, tunnista se ja huomaat että pystyt silti toimimaan ja olemaan sen kanssa.”
Lopuksi, kiitos Päivi Ojakangas, kun kyselit mielipidettä – elokuva sai pohtimaan ja sehän on aina hyödyksi ihmiselle. Ai niin, hienoa oli myös se, että turnaus pelattiin Akureyrissa, olen ollut siellä – ratsain.
Virpi Ojakangas
Business Coach
Ojakangas Coaching O