Urheilu on tarjonnut bisnekselle reseptin, mutta jättänyt itse syömättä lääkkeen

Kirjoitan ajatuksiani Suomen Olympiakomitean Huipputapaamisen aktivoimana, sain olla mukana keskustelemassa mm. urheilun johtajuudesta ja ammattilaisuudesta.

Urheilussa menestyneet valmentajat ovat kysyttyjä motivaatiopuhujia yritysten tapahtumissa ja heidän kirjoittamiaan johtajuutta, tiimivalmennusta ja menestystä käsitteleviä kirjojaan lukevat monet yritysjohtajat.

Keskustelimme urheilijan, valmentajan, johtajan ja asiantuntijan ammattilaisuudesta. Suomessa perinteisesti urheilujohtaminen, päätöksenteko ja valmentaminen sekä useimmiten myös kilpaurheilu tuotetaan sivutyönä – rakkaudesta lajiin. Jan Vapaavuori sanoi mielestäni hyvin, että ammattimaisuus on oikeastaan tärkeämpää, koska se tarkoittaa sitä kokonaisvaltaista asennoitumista, mitä menestykseen tarvitaan kaikissa mainituissa rooleissa. Ammattilainen eli palkkansa ansaitseva työntekijä voi olla heikommallakin asenteella.

Palaan otsikkoon. Onko urheilu tarjonnut reseptin, mutta unohtanut syödä lääkkeen? Urheilussa osaamisen kehittäminen ja potentiaalin maksimaalinen vapauttaminen ovat koko homman ydin. Menetelmiin satsataan paljon ja yhä enemmän myös olosuhteisiin, rakenteisiin, resursseihin ja jopa prosesseihin. Entä miten johdamme urheilijaa, joukkuetta, lajiliittoa, valmennuskeskusta, seuratoimintaa?

Voin kutsua itseäni jo sivusta seuraajaksi, kun omasta urheiluvalmennusurasta on kulunut reilusti yli 15 vuotta. Sen jälkeen olen vaikuttanut osaamisen kehittämiseen, johtamiseen ja valmentautumiseen liiketoiminnan puolella – urheilussa hankkimiani kokemuksia hyödyntäen. Sivusta seuraten tulee joskus mieleen, että urheilussa paremmin tietäminen määrittelee asiantuntemuksen ja arvostuksen, itsekin ajattelin nuorena valmentajana näin. Valmentaja tietää urheilijaa paremmin, urheilujohtaja tietää seuratoimijaa paremmin, lajiliitossa tiedetään paremmin kuin seuroissa jne. Mitä, jos vahvemmin otettaisiin käyttöön bisnekselle Westerlundin, Jalosen, Dettmannin ym. opit uteliaisuudesta, tietämättömyydestä toisen puolesta, kuuntelemisesta ja yhteisestä ongelmaratkaisusta? Jos kysyttäisiin enemmän kuin kerrottaisiin, jos kuunneltaisiin enemmän kuin vakuuteltaisiin?

Miksi vuorovaikutuksellinen merkityksellisyys on nyt ja tulevaisuudessa erityisen tärkeää? Siksi, että halutakseen ammattiurheilijaksi, valmentajaksi, urheilupäättäjäksi tai ammattilaiseksi yritykseen – nuoret odottavat sitä ja menevät sinne, mistä sen löytävät. Nuoret tarvitsevat ja haluavat erilaisia asioita kuin mitä minun ikäluokkani samassa tilanteessa. Tämän tilanteen edessä ovat kaikki työnantajat, urheilu ei ole poikkeus.

Olisin tänään erilainen urheiluvalmentaja, vaikka sama minä.

Minä valmentaisin urheilijoita nyt eri tavalla kuin miten valmensin, kun valmensin. Kysyisin ja kuuntelisin enemmän kuin tietäisin ja vakuuttaisin tietäväni. Antaisin urheilijan ottaa oman ison vastuunsa etsiessään itselleen luontaisinta tapaa onnistua. Edelleen antaisin oman asiantuntemukseni 100%:sti urheilijan käyttöön, mutta samalla avaisin enemmän tilaa hänen omalle sisimmälleen. Jättäisin arvottamatta jokaista suoritusta johonkin kohtaan asteikolla onnistunut-epäonnistunut, hyvä-huono. Antaisin urheilijan itse kuvailla ja havainnoida, mitä juuri tapahtui, miltä se tuntui ja missä.

Tavoitteellinen urheilukokemus on vertaansa vailla pohjana kehittymiselle ja menestymiselle millä muulla elämän alueella tahansa. Nostan monista esimerkeistä esiin kolme.

  1. Harjoittelu

Tiger Woods harjoittelee edelleen, vaikka on voittanut kaiken ja rahaa riittää, vaikka ei voittaisi enää koskaan. Kun harjoittelu loppuu, loppuu ammattilaisuus – urheilussa. Työelämässä tuntuu, että asia on toisinpäin. Kun asiantuntemus ja ammattilaisuus alkaa, loppuu harjoittelu. Tälle on oikein tittelikin – Trainee eli Harjoittelija. Hän ei ole vielä ammattilainen, koska vasta harjoittelee.

  • Tavoite

Urheilussa asetetaan korkeita prosessitavoitteita (input). Jos niihin ei päästä, muutetaan suunnitelmaa ja toteutusta, joten lopullisen tulostavoitteen saavuttaminen on edelleen mahdollista. Urheilussa prosessista annetaan runsaasti palautetta ja suoritustasoa testataan. Työelämässä, erityisesti liike-elämässä painotetaan tulostavoitteita (output) ja samoin palaute annetaan tuloksesta. Urheilussa palaute on kehittymisen perusedellytys ja palaute annetaan ajantasaisesti – palautteen antajina urheilijan ympärillä toimivat asiantuntijat ja urheilija itse – hänen kehonsa ja mielensä.

  • Tunteet ja resilienssi

Urheilu on tunteiden säätelemisen ylivertainen harjoituskenttä ja testilaboratorio. Pystyäkseen parhaimpaansa, urheilijan ja valmentajan on tunnettava vahvasti sekä pystyttävä tunnistamaan ja säätelemään omia tunteitaan, niin riemukkaan voiton kuin raastavan häviönkin keskellä. Mitä vahvemmaksi urheilija kykenee kasvattamaan oman itsesäätelyn, sitä paremmat edellytykset hänellä on onnistua ja menestyä. Epäonnistumisen ja pettymyksen tunteet ovat äärimmäisen motivaation ja henkilökohtaisen satsauksen takia huippu-urheilussa omassa luokassaan. Eteenpäin ponnistaminen ja epäonnistumisen tulkitseminen oppimisen mahdollisuudeksi kehittävät urheilijan resilienssistä – minäpystyvyyden ominaisuudesta vahvaakin vahvemman.

Ammattilaisuus, jos se toteutetaan ammattimaisella asenteella – niin kuin vain huippu-urheilija osaa ja pystyy, tuo lisää menestymisen mahdollisuuksia suomalaiseen urheiluun. Sama asenne tuottaa menestystä yhteiskunnalle. Urheilumenestyksen päälle saamme työelämään osaavia ja pystyviä ihmisiä, missä sellaisia ei tarvittaisi?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *